Matka lapsuusmaisemiin

Eiliseen valuivat nuoruusvuodet

elämä luisuu iltaanpäin. 

Unohtuneet silloiset huolet

kullalla silatut jälkeenpäin

Muistissa aurinko helotti aina,

miksi kesät ovat muuttuneet niin,

miksi alkuaikojen lyhyt laina

vei äkkiä iltoihin syksyisiin.

Pistäydyin takaisin kehtoni mäille,

olivatpa ne madaltuneet,

hullusti käynyt porraspäille

kivijalka ja muuri rapautuneet.

Uhrasin muutaman kyynelen niille,

ajan lyhyydelle ja raiskiolle.

Vaan mielestä karisi vuotten kiille

olin altis luonnon suosiolle.

Apilanpalloset, kissankellot

olivat jääneet ennalleen,

saventuoksuiset viljapellot

huuto kuvin , ojat rentukoineen.

Aistin tuulen leppeän silityksen,

kiven karhean käteni alla,

kuulin linnun iloisen liverryksen

näin siiven kaaren korkealla.

 

- Akka Varis -

Halki elämän

Laulaja astui varjoista hyräillen keinuvaa säveltä

se sousi kuin kehto rakkauden kehässä,

tai laineitten liekoma vasu vedestä taittuvien valonsäteitten seassa.

Pieni elämä uinui kotelossaan,

päällimmäinenkin päivien pinosta oli puhdas.

Ääni voimistui, tuli todemmaksi.

Aamun valjettua yhtyi melodiaan värisevä viulu,

kertoen alkukaaoksen mahdollisuudesta,

räjähtävästä voimasta ja kuolemattomuudesta.

Riitaakin särähti sävel.

Mutta unohti paljon,

elämän tähden.

Taisteluitten veriset tantereet,

haavoittuneiden tuskanhuudot ja äitikaipuun,

kylmän, nälän ja syöpäläiset.

Vain sankarin tarina kulki nuotilta toiselle

kevyesti ja kauniina.

Matalat surua itkevät kohdat

paloivat vähitellen puhtaiksi ja kaunattomiksi.

Ei-kenenkään-maalla laulu vaikeni eilisen ja huomisen väliin.

Jatkui hyminänä, johon sanoja ei oltu kirjoitettu.

Antoi toivoa

pohjalta vaimeana kuuluvaan haikeuteen

rakensi siltaa pelkojen , pettymysten ja masennusten yli.

Mutta palkkien pimennossa lymysivät sairaus ja kuolema.

Kerran ne astuisivat esiin

kertomaan tarinan lopun

suuren hiljaisuuden

tai avaran valon.

- Akka Varis -

Hukattu lapsi

Kadotin lapseni turhuuden turuilla.

Lapseni kadotin.

Solien sokkeloissa kartatta kulkien kadotin pilttini pienen.

Aamun hetkinä,

hämärän tunteina hukkasin sieluni soiton.

Kadotin lapseni,

tunteeni kielsin.

Tanhujen pyörteissä, helmojen hulmeissa

korkojen korskean kopinan keskeen.

Lapsetta siitä turulleni työnnyin, jalkani joudutin kiviselle tielle.

Tamppasin tannerta ankarin askelin, sotkin saappain vehreät versot.

Surutta itkuni sisääni sulloin,

itseni kaiholta kätkin.

Ahtasin laivani laitoja myöten, tuskalla tilkitsin

uskoni,

toivoni.

Missä lie mittani, paaluni paikka,

taapäin tulla, etsiä esiin,

kudottaa kaukaa

kylmästä kaivaa

haudattu,

hento?

Maali on lähellä, vaan ennen sitä,

haluan palata, tulla ja noutaa.

Paikata astian ehjäksi vielä.

Itkethän lapseni sisällä siellä.

Itkethän lapseni, kummina kysyn,

kun ilman kastetta silloin kerran.

Lapseni kadotin, kipuni kiistin. 

Vaan, jos vielä idästä nousee, valkenee päivä,

saan sinut silloin.

Saan sinut sydämen liepeeseen laittaa,

rakastavat käteni päällesi laittaa.

Aamun jos saan

- Akka Varis -

Ilman on vailla

Lähiön moni jalka on työtön, toimeton, turha,

varpaat ja kaikki.

Asenteen perintönä silmien soimaus

korvien kuuloharhat.

Talokolossin seinustalla

heiveröinen minä

suuressa palttoossa.

Auttamisvisio on kuutio,

kulmista voi pyöristää, seinät hiukan keskemmälle,

vielä on varaa joustaa ja tiivistää.

Kameli kulki neulansilmästä

         kai

minä olen hiukan ymmällä.

Työ on nostettu ylähyllylle, siihen ei yllä,

sitten syytetään lyhyydestä.

Kaukaa kangastaa työhyvinvointivaltion ihanuus,

sen suomat suloiset, parjatut kulutusjuhlat

Työ täyttäisi aikaiset, väsyneet aamut

ja uupuneet illat

tyyneydellä

ja unen makealla.

- Akka Varis -