Ilman on vailla

Lähiön moni jalka on työtön, toimeton, turha,

varpaat ja kaikki.

Asenteen perintönä silmien soimaus

korvien kuuloharhat.

Talokolossin seinustalla

heiveröinen minä

suuressa palttoossa.

Auttamisvisio on kuutio,

kulmista voi pyöristää, seinät hiukan keskemmälle,

vielä on varaa joustaa ja tiivistää.

Kameli kulki neulansilmästä

         kai

minä olen hiukan ymmällä.

Työ on nostettu ylähyllylle, siihen ei yllä,

sitten syytetään lyhyydestä.

Kaukaa kangastaa työhyvinvointivaltion ihanuus,

sen suomat suloiset, parjatut kulutusjuhlat

Työ täyttäisi aikaiset, väsyneet aamut

ja uupuneet illat

tyyneydellä

ja unen makealla.

- Akka Varis -

Vakketyöläinen eli: Miten minusta tuli varissuolainen?

Pääsin Turun AMK:hon opiskelemaan sosionomiksi syksyllä 2009. Sosionomiksi päätin hakea, koska olin suuntaamassa töihin lastenkotiin. Toisen harjoittelun (syksy 2010) jälkeen olin kuitenkin varma, etten hae töitä lastenkodeista. Kiinnostukseni oli siirtynyt mielenterveys- ja päihdetyöhön.

Valmistuin nimikkeellä sosionomi (AMK), sosiaalipalvelutyö suuntautumisenani, joulukuussa 2012. Sosiaalipalvelutyö kattaa laajasti aikuisten kanssa tehtävän sosiaalialan työn. Olen rekisteröity sosiaalialan ammattihenkilö.

Olin hetken töissä kehitysvammaisten autistien nuorten kanssa kunnallisella sektorilla, josta siirryin mielenterveys- ja päihdetyöhön yksityiselle sektorille. Yksityisellä työskentelin miltei viisi vuotta työni painottuessa päivätoiminnan ohjaamiseen.

Yksityiseltä sektorilta irtisanouduttuani hain useisiin erilaisiin paikkoihin töihin. Kävin haastatteluissa hyvinkin kaukaisissa kunnissa, mutta haastatteluissa totesin, etteivät kyseiset paikat innostaneet minua. Pyysin haastattelijoita olemaan valitsematta minua työhön. Varissuolle hain töihin loppuvuodesta 2017. Alkuvuodesta 2018 sain työn Yhdessä-yhdistyksessä ja siitä lähtien olen tutustunut Varissuohon paikkana ja ihmisten kotina. Varissuo oli minulle entuudestaan aika tuntematon, vaikka olen pitkään asunut vain 2 kilometrin päässä!

Joskus opiskelujeni aikana olin opiskelijaryhmän kanssa toteuttanut aluekävely-tehtävän, jonka kohteeksi valitsimme Varissuon. Tehtävään kuului lähiöön tutustuminen, lähiön palveluiden kartoittaminen, lähiössä liikkuvien ihmisten seuraaminen (onko kauppakassia, käveleekö nopeasti, liikkuuko pyörällä, puhuuko puhelimessa, onko lapset mukana yms.) ja pohdintaa lähiön hyödyllisyydestä sen asukkaille. Ainoa kokemukseni Varissuosta oli tuo aluekävely, jonka perusteella totesimme Varissuon olevan eloisa lähiö, jossa ei pysty liikkumaan näkemättä toista ihmistä ja palveluita oli kattavasti (tosin tuohon aikaan Kela ja sosiaalitoimisto olivat vielä Varissuolla).

Työni on maahanmuuttajien kanssa tehtävää työtä. Maahanmuuttajiin henkilöinä ja asiakkaina en ollut tutustunut opiskeluaikana muuten kuin lyhyessä projektissa, joka toteutettiin Daisy Ladies ry:ssä, silloin kun se vielä oli Linnankadulla lähellä Tuomiokirkkoa. Ulkomaalaisista Suomessa minulla oli kokemusta ennen työn alkua sen verran, että olin toiminut AMK:n kansainvälisenä tuutorina kahtena vuonna. Ensimmäisenä vuonna minä ja kaksi opiskelijatoveriani tuutoroimme kolmea itävaltalaista sosiaalityön opiskelijaa. Seuraavana vuonna tuutoroin kahta tanskalaista fysioterapiaopiskelijaa.

Olen saanut täysin uutta työkokemusta uudesta asiakasryhmästä, sosiaalialan palvelusta ja suoritin ammattitutkinnon työni ohella vuonna 2018. Työyhteisöni on erinomainen enkä ole ikinä saanut tehdä töitä näin upeiden ihmisten kanssa. Päivittäin koen ihmisten kohtaamisessa lämpöä, vuorovaikutusta, välittämistä, kannustamista ja aitoa kuuntelemista. Varissuo paikkana ja ihmisten kotina on rikkaus.

- Tiia - 

Tämä postaus liittyy Tiian Se oikea Vakke -sarjaan, ja on sen ensimmäinen osa. Se oikea Vakke -sarja käsittelee tavallisen ihmisen ennakkoluulojen muokkautumista ihmisen joutuessa ennen kokemattomiin tilanteisiin.

Yksi tarina Varissuolta

Olen kadottanut itseni Pelttarinkadulla. Ja löytänyt uudelleen Valpuri Innamaan kadulla.

Pelttarinkatu tapahtui 1990-luvun puolessavälissä. Silloin annoin päätösvallan omasta elämästäni toisen käsiin. Tein sen melko iloisin mielin, koska sylissäni keikkui kaksi pikkupoikaa ja kolmas oli tulossa. Siinä tilassa on helppoa uskoa, että kaikki järjestyy. Menköön valo ja happikin, ajattelin, ja kuljin sen jälkeen kymmenen vuotta kasvot peitettyinä. Murheet jäivät piiloon mustan hunnun alle, ja jos itkinkin, kukaan ei sitä tiennyt.

Lähtö Varissuolta tapahtui aurinkoisena kevätiltana. Tuore vauva keikkui vaunuissa ja huonekasvit vaunujen tavarakorissa, kun harpoin läpi viljelypalstojen, yli radan Vaalaan, rivitaloasukkaaksi. Päivään sisältyi huolta mutta myös toivoa. Seuraavina vuosina kävin Varissuolla vain äitiysneuvolan tarkastuksissa, hiipien puolisalaa Majanummen oikopolkujen kautta.

Helsingin junat kulkivat omassa aikataulussaan, piirsivät Varissuon ja Vaalan rajan.

Joku toiveista toteutui, useimmat eivät. Palasin Varissuolle vuosia myöhemmin, ensin töihin Yhdessä-yhdistykseen, sitten asumaan Valpuri Innamaan kadulle. Sydämeni oli särkynyt, mutta olin pakottanut sen jatkamaan lyömistä, kursinut arjen kasaan. Pyöräillessä olin oppinut, että jos et ota ylämäkeä haltuun, mäki ottaa sinut. 

Sen verran kova oli oppi, että nykyisin aikani on kallista enkä enää kuuntele turhia puheita.

Tutkijat ovat arvelleet, että Varissuon asukkaiden suhteellinen onnellisuus johtuu kahdesta tekijästä: yhteisöllisyydestä ja vertaisuudesta. Sain ne molemmat: yhteisön työni kautta, vertaisuuden siitä tietoisuudesta, että minun ei tarvitse kadehtia ketään eikä kenenkään minua. Muutkin mokaa.

- Duha -