Tiedätkö miten kaverilla menee?

Kulttuuri ja sen ilmentäminen on jokaiselle subjektiivinen kokemus. Jotkut kokevat itsensä täysin suomalaisiksi: syövät paljon perunaa, katsovat puoli yhdeksän uutiset ja pitävät kesälomansa heinäkuussa. He voivatkin olla syntyperäistä kantaväestöä, jotka eivät kiinnitä erityistä huomiota suomalaisiin piirteisiinsä. Sitten on myös niitä, jotka tekevät erittäin selväksi suomalaisuutensa eivätkä ole lainkaan avoimia uusille asioille, esimerkiksi tulisten ruokien syöminen tai eksoottisen näköisen ruoan maistaminen ovat ylivoimaisia asioita.

Työpaikallani työskentelee täysipäiväisesti kolme ulkomaalaissyntyistä henkilöä, joista yksi on syntynyt Suomessa ja kaksi on maahanmuuttajia. Yksi työpaikkani täysipäiväisistä työntekijöistä on asunut Egyptissä. Yksi meistä viettää osan loma-ajoistaan Portugalissa, jonne hänen sukulaisensa ovat muuttaneet. Yhden sukujuuret ovat suomenruotsalaiset. Osa-aikatyöntekijämme ovat minun työssäoloaikanani olleet maahanmuuttajia. Meillä onkin vitsinä, että minä olen työpaikkamme ainoa ”finski” – olen vähemmistö.

Työyhteisössäni suomalaisuus ilmentyy hyvin erilaisilla tavoilla. Ennen tätä työpaikkaa helposti ajattelin, että suomalaisuuteen riittää kohtalainen kielitaito ja että kykenee hoitamaan asioitaan itse. Olen kuitenkin työyhteisön siivittämänä todennut, että suomalaisuus imeytyy ulkomaalaissyntyiseen tai maahanmuuttajaan erilaisin tavoin, ei pelkästään kielen oppimisen sivutuotteena.

Toisaalta ajattelen, että suomalaisilla on paljon opittavaa maahanmuuttajilta. Yhteisöllisyys, yhteisen tekemisen meininki ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat vaarassa kadota sukupuuttoon kantasuomalaisten keskuudessa. Länsimainen ajattelu tähtää individualismiin, yksilön vapauteen ja yksilön vahvuuteen, niin tiukasti, että vahva yksilö jättää varjoonsa heikot yksilöt, jotka tarvitsevat yhteisön. Osa maahanmuuttajista kummeksuu ajatusta lähettää apua tarvitseva vanhus vanhainkotiin, jos jonkun lapsista on mahdollisuus hänet majoittaa. Kantasuomalaiset vievät lapsensa päiväkotiin mahdollisimman pian ja palaavat työelämään, toisaalta ihmetellään maahanmuuttajaäitejä, jotka kasvattavat lapsensa kotona useamman vuoden ajan.

Mielestäni yhteisöllisyyden puute näkyy Kelan sairauspäivärahan hakemisessa. Sairauspäivärahan hakeminen mielenterveyssyistä on kasvanut vuodesta 2016 yli neljänneksen. Yli 74 000 ihmistä sai sairauspäivärahaa mielenterveyssyistä vuonna 2018. On pohdittu, että työelämän ja työn vaativuuden muutokset ovat osasyynä sairauspoissaolojen kasvuun. Voi siis sanoa, että työelämä ja työ itsessään vaativat yksittäiseltä ihmiseltä niin paljon, että päädytään sairauslomalle mielenterveyssyistä.

Miksei kukaan huomaa sitä? Miksei kukaan puutu? Miksi seurataan vierestä?

Koska yksilöllisyys. Yksilön on jaksettava ja pystyttävä tekemään omat työnsä työaikanaan työn vaativuuden määräämällä tavalla. Muut työntekijät huolehtivat omista töistään sekä kauhistelevat omaansa ja muiden työmäärää. Joku heistä on kuitenkin vaarassa sairastua, vaikka muilla samaa vaaraa ei olisikaan. Onko henkilöllä, jolla on vaara sairastua, ympärillään yhteisö, joka uskaltaa ja huomaa yksilössä tapahtuvat muutokset ennen kuin on liian myöhäistä?

Yhteisöön tukeutuva henkilö voi saada tukea ja apua mahdollisen sairauden ensivaiheissa, hän voi saada jonkun vetämään hätäjarrusta ja ottamaan kopin. Tällä tavoin on mahdollista välttää konfliktit ja ongelmat työpaikalla, on mahdollista päästä tilanteen yli ilman sairauslomaa ja/tai lääkitystä ja/tai terapiaa.

Mutta entä se yksilö? Kuten Kelan luvuista näimme, yksilö voi kuulua tuohon yli 74 000 henkilöön, jotka ovat mielenterveyssyistä sairaslomalla. Yksilö voi tuntea olevansa suomalainen, kun tekee töitä, vaikka pää ei kestäisi. Yksilö noudattaa yhteiskunnan ennalta määräämää tavoitetta: synny, opiskele, tee töitä, kuole.

Jos koet itselläsi tai läheiselläsi olevan avun tarvetta mielenterveydellisistä syistä, MIELI Suomen mielenterveys ry päivystää kriisinumerossaan: 09 2525 0111.

Tämä postaus liittyy Tiian Se oikea Vakke -sarjaan, ja on sen toinen osa. Se oikea Vakke -sarja käsittelee tavallisen ihmisen ennakkoluulojen muokkautumista ihmisen joutuessa ennen kokemattomiin tilanteisiin.

Hukattu lapsi

Kadotin lapseni turhuuden turuilla.

Lapseni kadotin.

Solien sokkeloissa kartatta kulkien kadotin pilttini pienen.

Aamun hetkinä,

hämärän tunteina hukkasin sieluni soiton.

Kadotin lapseni,

tunteeni kielsin.

Tanhujen pyörteissä, helmojen hulmeissa

korkojen korskean kopinan keskeen.

Lapsetta siitä turulleni työnnyin, jalkani joudutin kiviselle tielle.

Tamppasin tannerta ankarin askelin, sotkin saappain vehreät versot.

Surutta itkuni sisääni sulloin,

itseni kaiholta kätkin.

Ahtasin laivani laitoja myöten, tuskalla tilkitsin

uskoni,

toivoni.

Missä lie mittani, paaluni paikka,

taapäin tulla, etsiä esiin,

kudottaa kaukaa

kylmästä kaivaa

haudattu,

hento?

Maali on lähellä, vaan ennen sitä,

haluan palata, tulla ja noutaa.

Paikata astian ehjäksi vielä.

Itkethän lapseni sisällä siellä.

Itkethän lapseni, kummina kysyn,

kun ilman kastetta silloin kerran.

Lapseni kadotin, kipuni kiistin. 

Vaan, jos vielä idästä nousee, valkenee päivä,

saan sinut silloin.

Saan sinut sydämen liepeeseen laittaa,

rakastavat käteni päällesi laittaa.

Aamun jos saan

- Akka Varis -

Juna

Ensin kuuluu varoituskellon soitto. Puomit sulkeutuvat. Kiskot alkavat humista ja kohta tiedät, kummasta suunnasta odottaa. Parhaiten Junan tulon aistii, kun on ihan verkkoaidan viereen asettuneena. Sitten se hieno hetki, kun jättiläinen ajaa ihan läheltä ohi ja sen huokaus tuntuu kasvoilla. Huokauksessa on muisto Pasilan ratapihalta, Halikon viljapelloilta ja Piikkiön metsistä.

Vanhasta muistista toistan ne sanat, jotka aina sanoin tässä tilanteessa lapsille, kun he olivat pieniä: olipa meillä hyvä tuuri, kun satuimme näkemään Junan. Rattaista katsottiin takaisin suurin silmin, tutti putosi suusta.

Varissuolla rakastan eniten Junaa. Se menee ensin, ja kaikki muu pysähtyy. Se on iso pomo, vastaansanomaton imperatiivi. Mutta jos katsoo meidän talon ylimmästä kerroksesta, se näyttää tarkalta pienoismallilta maisemaansa aseteltuna.

Juna on varissuolaisille muistutus siitä, että täältä pääsee helposti pois. Kun sen tietää, ei välttämättä tarvitsekaan lähteä. Monet juuttuvat iäkseen. Ja sitten on niitä, joille Junasta tulee lopullinen ratkaisu ylitsepääsemättömiltä tuntuviin ongelmiin. Tasoristeysonnettomuus vaati hengen, kirjoitetaan silloin tällöin poliisin tilannehuoneessa. Juna jatkaa matkaansa, ja liikenne kiertää pari tuntia toista kautta. Varissuo suree hetken, mutta ei tuomitse.

Risteys on vaarallinen. Se muistetaan valtuustossa silloin tällöin mutta asia siirretään tärkeysjärjestyksessä kiireellisempien projektien perään. Vilkkaasti liikennöity tasoristeys suuren asuinalueen vieressä on menneisyyden kummajainen, mutta monet varissuolaiset ovat nähneet pahempaakin.

Sitä paitsi keskusta laajenee, ja jonakin päivänä Juna pysähtyy tässäkin. Iltakävelyllä kaavailen aseman paikkaa.

- Duha -

Jäätelöpuistossa

Kupittaanpuisto on Suomen suurin, laajin ja vanhin kaupunkipuisto. Puistoon pääsee millä tahansa kulkuvälineellä eikä sitä ole aidattu. Kesäisin puistossa kulkee ristiin rastiin pyöriä, potkulautoja, kävelijöitä, juoksijoita, lapsia ja aikuisia. Puiston kaikilta alueilta löytyy puistolle ominaisia turkooseja penkkejä. Keskellä kulkee leveä pääkatu, joka on vain kevyelle liikenteelle suunnattu. Lähin parkkipaikka puistossa on Kupittaan Paviljongin parkkipaikka Maauimalan vieressä.

Tällä kertaa Kupittaanpuiston kävelymme alkaa Kerttulinkadun päädystä, Pingviinin Jäätelökioskin kupeesta. Kupittaanpuiston jokaisessa sopukassa on jäätelökioski, joten makeanhimon täällä ainakin saa tyydytettyä. Koirani olisi halunnut heti mennä jätskille, mutta määrätietoisesti jatkoimme kulkua Seikkailupuiston jäädessä vasemmalle. Seikkailupuistoa vastapäätä on muutaman vuoden ajan ollut lasten kuplapalloleikkipaikka, jossa lapsi menee ison kuplapallon sisälle ja voi tällä tavoin kävellä veden päällä. Se on aika tyyristä hommaa, 10€/kerta.

Emme ehdi ohittaa lasten leikkipaikkaa, koska suuntaamme isojen kuusien kupeeseen, jossa on retkipöytä ja tuolit. Syömme eväämme tässä ja kummastelemme isoa valkeaa nöyhtää, jota lentelee ympärillämme. Se ilmeisesti on jonkun puun siitepölyä, koska sitä on aina enemmän mitä tuulisempi hetki on. Koiramme ei malta syödä omaa luutaan, koska se kuulee jatkuvasti mielenkiintoisia ääniä ympäriltään.

On Turku Air Show -viikonloppu. Kolme lentokonetta lentää ylitsemme jättäen taivaalle haihtuvan valkoisen uurteen. Lasten iloisia ääniä kuuluu ympäröiviltä leikkipaikoilta. Tasainen rummun pauke kuuluu vähän matkan päässä vasemmalta, jossa tanssitaan capoeiraa. Muutama koirakko menee pääväylältä ohitsemme. Kaukaisuudesta kuuluu urheiluselostusta, josta ei saa selvää. Veritas Stadionilla on varmaan peli menossa.

Päätämme jatkaa matkaa ja lähdemme kiertämään Kupittaan lintulammikkoa, jonka asukkaat ovat tällä viikolla saapuneet puistoon. Kuulemme riikinkukon kiljaisun Liikennepuiston läheltä. Emme kuitenkaan näe lintuja tällä puolen puistoa. Kolme miestä istuu varjoisalla puistonpenkillä. Kuljemme kohti vuohien aitausta. Aitauksen reuna on täynnä ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Aitauksessa on kaksi pientä kiliä, näyttävät ihan kaksosilta. Isävuohi Valoturkki napostelee lasten aidanraosta tunkemaa ruohoa.

Vuohien takana lammen varjoisalla puolella taapertaa ankkalauma. Aikuisia ankkoja näyttää olevan kolmisen kappaletta. Nuorempia, vielä osittain untuvapeitteellä olevia yksilöitä on kolme. Yksi ankka tulee sähisemään koirallemme. Se jatkaa matkaansa eteenpäin ja sähisee toisellekin koiralle. Sen jälkeen ankka kaakattaa kovaan ääneen, kaikki muut kääntyvät toiseen suuntaan ja lähtevät määrätietoisesti taapertamaan pois. Koiramme tervehtii nuorempaa urosbullterrieriä ja käännymme kohti Paviljonkia.

Kuljemme Kupittaan Maauimalan ohi, josta ei kuulu kovaa meteliä, mikä on aika erikoista. Rapsutan oikealla jalalla vasenta nilkkaa, sinne on purrut hyttynen. Parin metrin päässä joudun heittämään crocsin pois jalasta, koska siellä on hiekkaa. Koira alkaa vetää lujemmin. Se tietää, minne ollaan menossa.

Mennään aika haipakkaa leikkipaikkojen ja kuplapalloleikkipaikan ohi, edes Seikkailupuiston kohdalla ei hidasteta. Siellä se näkyy: Pingviinin Jäätelökioski. Koira menee tottuneesti jonoon, nousee portaan kioskin eteen heti, kun tulee meidän vuoro. Tilaan yhden vaniljapehmiksen purkkiin ja kaksi vanilja-suklaasekoitusta vohveliin. Kioskin myyjä toteaa, ettemme ehkä tarvitse lusikkaa pehmispurkkiin. Naurahdan ja kerron, ettei tämä asiakas osaa käyttää lusikkaa. Koira on kovin onnellinen saatuaan sen, mitä se koko ajan halusi: oman jäätelön.

- Tiia -

Lisää faktatietoa löydät kirjoittamalla Googleen ”Kupittaanpuisto”.

Tämä postaus liittyy Tiian Maailman laidalla -sarjaan, ja on sen ensimmäinen osa.  Maailman laidalla -sarja kertoo kuvaillen erilaisista luonnonympäristöistä, joihin voi hakeutua arjen melskeeltä.

Vastahakoinen potilas

Minä tässä ihan yks kaks sairastuin vakavasti.

En kuuna päivänä tiedä mitenkä kaikki tapahtui. Mutta lähdin kotona kaatumaan selälleni, enkä saanunna mistään kiinni. Sinne se päänuppi pamahti eteisen kivilattialle, jotta kuulu, ja selän löin kynnykseen pahemman kerran. Onneksi poika oli kotona, ja kuuli pamahduksen. Tuli keittiöstä kuin tuulispää katsomaan mitä tapahtui. Minä vaan sanoin, jotta nyt tais äidilles tapahtua vähän pahemmin.

Yritettiin pojan kanssa nostaa minua ylös siitä, muttei siitä mitään tullunna. Hän sai minua kuitenkin sen verran vedettyä pois, ettei selkä ollunna enää siinä kynnyksellä. Koitettiin nostaa minua ylös, siinä mitenkään onnistumatta. Sain käännettyä itseni vatsalleni, ja yritin käsivoimin vetää itseäni omaan huoneeseen, ja sänkyyn. Eipäs onnistunut sekään. Käännyin takaisin selälleni. Mitään ei ollu tehtävissä.

Poika sanoi jotta nyt äiti hän soittaa ambulanssin, johon minä, että älä soita, eiköhän me jotenkin pärjätä. Poika soitti kuitenkin, ja aikas äkkiä sieltä lanssin poika ja tyttö tulivatkin. Kaiken maailman mittauksia alkoivat tekemään, ja lopulta se poika mittas multa lämmön. Eihän sitä ollunna kuin 39 astetta. Yleensä minä tunnen jo pienenkin lämmön huimauksena, mutta tätä en tuntenut, eikä muta oikeastaan edes huimannut. Olin ymmälläni.

Joten miten lanssin henkilöt saivat minut jaloilleni, joilla en oikein tahtonut pysyä. Tyttö haki tuolin autosta, ja samalla oli laittanut ala-aulaan sängyn. Siinäpä poika teki töitä, että sai minut siihen tuoliin istumaan. Minä kun yksi vastarannan kiiski olen, ja selitin vaan, että mulla on ihan muuta tekemistä, en nyt ehdi istua. Noin yli vartin töitä tehtyään sai minut lopulta siihen tuoliin. Ja niin sitä lähdettiin ovesta ulos. Minä ihmettelin, jotta mihin sinä minua oikeen viet? Päivystyksessä käydään meinas poika, ja minä taas vastaan, että ei ole aikaa.

No lopulta minut kuitenkin saatiin alas ja siihen odottavaan sänkyyn. Minulla ei sen jälkeen mitään mielikuvaa siitä, mitenkä sairaalaan mentiin. Kaikki oli päässäni yhtä sotkua vaan.

Siellä sitten viipalekuvattiin pää ja selkä. Onneksi selkä ei ollu murtunu, eikä päässäkään ollu mittän, pieni kuhmu vaan.

Mutta kaikkea muuta oli sitten sitäkin enemmän. Oli paha munuaisaltaan tulehdus, paha anemia, ja kaiken kruunasi sydänvika, josta mulla ollu siitäkään tietoo, mitenkä kauan se oli minulla ollu.

Vuosi 2018 oli mulle yhtä surua ja itkua sekä pahaa mieltä. Kahdet rakkaiden hautajaiset sun muuta. Sanoinkin monesti, jotta mitenkä kauan mun sydän kestää, eikä se sitten kestänytkään.

- Kristiina -