Vastahakoinen potilas

Minä tässä ihan yks kaks sairastuin vakavasti.

En kuuna päivänä tiedä mitenkä kaikki tapahtui. Mutta lähdin kotona kaatumaan selälleni, enkä saanunna mistään kiinni. Sinne se päänuppi pamahti eteisen kivilattialle, jotta kuulu, ja selän löin kynnykseen pahemman kerran. Onneksi poika oli kotona, ja kuuli pamahduksen. Tuli keittiöstä kuin tuulispää katsomaan mitä tapahtui. Minä vaan sanoin, jotta nyt tais äidilles tapahtua vähän pahemmin.

Yritettiin pojan kanssa nostaa minua ylös siitä, muttei siitä mitään tullunna. Hän sai minua kuitenkin sen verran vedettyä pois, ettei selkä ollunna enää siinä kynnyksellä. Koitettiin nostaa minua ylös, siinä mitenkään onnistumatta. Sain käännettyä itseni vatsalleni, ja yritin käsivoimin vetää itseäni omaan huoneeseen, ja sänkyyn. Eipäs onnistunut sekään. Käännyin takaisin selälleni. Mitään ei ollu tehtävissä.

Poika sanoi jotta nyt äiti hän soittaa ambulanssin, johon minä, että älä soita, eiköhän me jotenkin pärjätä. Poika soitti kuitenkin, ja aikas äkkiä sieltä lanssin poika ja tyttö tulivatkin. Kaiken maailman mittauksia alkoivat tekemään, ja lopulta se poika mittas multa lämmön. Eihän sitä ollunna kuin 39 astetta. Yleensä minä tunnen jo pienenkin lämmön huimauksena, mutta tätä en tuntenut, eikä muta oikeastaan edes huimannut. Olin ymmälläni.

Joten miten lanssin henkilöt saivat minut jaloilleni, joilla en oikein tahtonut pysyä. Tyttö haki tuolin autosta, ja samalla oli laittanut ala-aulaan sängyn. Siinäpä poika teki töitä, että sai minut siihen tuoliin istumaan. Minä kun yksi vastarannan kiiski olen, ja selitin vaan, että mulla on ihan muuta tekemistä, en nyt ehdi istua. Noin yli vartin töitä tehtyään sai minut lopulta siihen tuoliin. Ja niin sitä lähdettiin ovesta ulos. Minä ihmettelin, jotta mihin sinä minua oikeen viet? Päivystyksessä käydään meinas poika, ja minä taas vastaan, että ei ole aikaa.

No lopulta minut kuitenkin saatiin alas ja siihen odottavaan sänkyyn. Minulla ei sen jälkeen mitään mielikuvaa siitä, mitenkä sairaalaan mentiin. Kaikki oli päässäni yhtä sotkua vaan.

Siellä sitten viipalekuvattiin pää ja selkä. Onneksi selkä ei ollu murtunu, eikä päässäkään ollu mittän, pieni kuhmu vaan.

Mutta kaikkea muuta oli sitten sitäkin enemmän. Oli paha munuaisaltaan tulehdus, paha anemia, ja kaiken kruunasi sydänvika, josta mulla ollu siitäkään tietoo, mitenkä kauan se oli minulla ollu.

Vuosi 2018 oli mulle yhtä surua ja itkua sekä pahaa mieltä. Kahdet rakkaiden hautajaiset sun muuta. Sanoinkin monesti, jotta mitenkä kauan mun sydän kestää, eikä se sitten kestänytkään.

- Kristiina -

Miten minä päädyin varissuolaiseksi

Vuosilukua en todellakaan muista, mutta olen asunut täällä melkein 30 vuotta.

Kun toinen mieheni kuoli ja jäin leskeksi, niin silloin minä olen ensimmäistä kertaa muuttanut tänne Varissuolle. Ystäväni luokse, koska ystäväni sanoi, jotta nyt loppu sun eläminen siinä murjussa. Noo siinä murjussa ei ollut WC:tä, suihkua, saatika, että sinne olisi tullut tarpeeksi lämmintä vettä.

Hän asui yksin, ja oli viikot töissä, ja oli vain tyytyväinen, kun joku viikolla asui asunnossa. Ja minä olin onnellinen, kun oli suihkut, ja WC:t, ja lämmintä vettä tuli ihan riittävästi.

Huolehdin meidän pyykeistä, huoneiston puhtaudesta, sekä kaikesta muusta. Tuohon aikaan en kumma kyllä ollunna töissä.

Minulla oli kuitenkin koko ajan oman asunnon haku päällä, koska minusta oli kuitenkin turhauttavaa asua ikäänkuin muiden nurkissa. Halusin oman asunnon, jonka saisin sisustaa miten halusin. Niin oli minulla vielä sieltä vanhasta mörskästä tuotu pikkuinen kissakin mukana. Halusin tietty sillekkin oman kotosen.

Ja vihdoin koitti se onnen päivä, kun TVT:ltä tuli ilmoitus, että nyt olisi kaksio vapaana. Voisin hakea avaimet, ja käydä katsomassa siellä, haluaisinko muuttaa sinne. Näin tein, ja voi miten minä olin todella iloinen nähdessäni ja kasellessani sitä kaksiota. Ajattelin, jotta enempää en odota, tähän minä haluan muuttaa. Ja niin sitten pikku kisun kanssa muutettiin ihka omaan kotiin.

Pikkuhiljaa alettiin sisustaa omaa kotosta. Ja ei siinä kauaan mennyt, kun meillä oli toimiva keittiö, olohuone, sekä makuuhuone. Olin niin onnellinen kun olin vihdoin ja viimein saanut ihan oman kodin.

Sitten alkoi pikkuhiljaa ympäristön tarkastus. Voi miten paljon täältä löytyi luontoa. Oli vallan ihanaa kun oli metsää jossa saattoi patikoida mielin määrin. Silloin en ollut todella vielä tietoinen, että tästä Varissuosta tulee minulle loppuikäinen koti. Jotenkin se oli vielä tietenkin minulle vieras, mutta pikkuhiljaa, kun tein retkiä Itäkeskukseen ja kävelin metsissä, paikka alkoi tuntua kovasti kotoisalta.

Kaikki palvelut olivat lähellä. Oli pankkia, postia, apteekki, sekä kauppoja. Ajattelin, ettei minun niin kovin usein tarvitse lähtiä turhaan kaupunkiin, erilaisten ruoka- sun muiden tavaroiden perässä. Tokihan minä kaupungissakin kävin. Ihan jo sen takia, että kävin Työvoimatoimistossa, sillä halusin itselleni työpaikan. Ei ollut mukavaa olla vaan tekemättä yhtään mitään. Minä en oikein ollut tottunut semmoiseen olemattomuuteen.Yritin päästä siivoojaksikin, mutta olin kuulemma liika koulutettu siivojan hommiin. Lopulta tärppäsi, pääsin yhteen toimistoon, joka on hiukan sivussa keskustasta. Olin työpaikasta niin iloinen ja onnellinen, että syötiin kisun kanssa oikeen kermakakkua. Kisu ainakin nautti siitä, ja minun pojatkin tulivat, kun ilmoitin heille, että äiti sai töitä ja olis kaakun paikka. Eipä aikaakaan, kun pojat jo tulla viilettivät paikalle. Olin varannut heitä varten limsaa, kun he eivät silloin vielä niin kovin kaffeesta tykänneet. Pojatkin olivat onnellisia minun uudesta työstäni, ja sanoin, että nyt tulevat saamaan pientä viikkorahaakin. Ja niinpä he uskoosti kerran viikossa kävivät minun ja kisun luona. Olivat yötä, sillä tiesivät, että olin aina heille myöskin ruuan laittanut. Olivat mielellään minun kanssani sillä eivät välittäneet juurikaan isästään.

Vaikka ihan hyvä isä heillä oli, mutta kun otti vähän hapanta perjantaisin, niin eivät lapset jaksaneet semmosta katella. Ja ymmärsin hyvin heitä. Lopulta he melkein jo asuivat kanssani, minä tietty kovasti onnellinen. Hyvin me kaikki mahduttiin siihen asuntoon, sillä sopu sijaa antaa.

Kristiina