Turussa kaikki hyvin

Lauantaina osuin vahingossa paikalle, kun tuhansien ihmisten Pride-kulkue vaelsi kattilankansia paukutellen Vähätorilta pitkin jokirantaa. Olin jo unohtanut koko tapahtuman, kun Kirjastosillalla silmääni osui kylttiin tekstattu varoitus Sodomasta ja Gomorrasta. Ahaa, tänään on se päivä, mietin, ja otin mukavat asemat puistonpenkillä. Aurinko helli, ja pyörän korista löytyi torilta ostamiani valkeakuulaita. Aloin viettää mielenkiintoista piknikkiä.

Rakkaus kuuluu kaikille, julistettiin värikkäässä mielenosoituskulkueessa. Totta, ainakin jokainen siitä unelmoi. Kaikki eivät koskaan sitä saa. Tai saavat jonkun vääristyneen riippuvuussuhteen, joka vie terveyden ja mielenrauhan. Säädyllisessä avioliitossa olleet isovanhempani pysyivät yhdessä hautaan asti, kuolivatkin peräjälkeen, mutta käsitykseni mukaan vihasivat toisiaan katkerasti viimeiset kymmenet vuodet. Minuakin on rakastettu, ainakin vähän, ainakin toisinaan.

Suon mielelläni ylpeyden pitkään sorretulle vähemmistölle, vaikka luonteenpiirteenä arvostankin enemmän vaatimattomuutta. Pride-kulkue on myös tärkeä viesti niille miljoonille, jotka vielä tällä vuosituhannella elävät jatkuvan henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhan alla, juonsipa se juurensa keskiaikaisista laeista tai omankädenoikeudesta.

Tilanteesta kehkeytyi mielenkiintoinen, kun selkäni takana, Ars Novan edessä alettiin samaan aikaan julistaa vastakkaista sanomaa. Uskovaiset pauhasivat megafoniin lupausta Jeesuksen avusta ja eheytymisestä. Oli pakko salaa ihailla puhujien sitkeyttä: äänikään ei värissyt, vaikka joen toisella puolella oli selvä miesylivoima. Sillä tavalla puhuu ihminen, joka uskoo saavansa viestilähetyksiä taivaasta. Alakynnessä oleminen vain lisää hänen samastumistaan kaikkiin profeettoihin, joiden varoitusta ei koskaan kuunneltu.

Satun tietämään paremmin. Saarnaajien joukossa on vilpittömiä hölmöjä, mutta myös kovan luokan manipuloijia, jotka eivät saa rauhaa, ennen kuin onnistuvat porautumaan toisten pään sisään ja käynnistämään siellä tuhoisia prosesseja. He lietsovat mielellään vihaa ja käyttävät siihen sulavia sanoja. Heitä ei motivoi usko vaan valta.

Tässä ajassa hienoa on se, että monet vuosia mellastaneet sosiopaatit ja narsistit sekä ihan tavalliset kiusaajat ja mulkut jäävät kiinni ja putoavat arvostetuista asemistaan. Samalla murenevat ikuisiksi tarkoitetut sorron linnoitukset.

En marssinut lauantaina, mutta puoleni olen valinnut.

-  Duha

Juna

Ensin kuuluu varoituskellon soitto. Puomit sulkeutuvat. Kiskot alkavat humista ja kohta tiedät, kummasta suunnasta odottaa. Parhaiten Junan tulon aistii, kun on ihan verkkoaidan viereen asettuneena. Sitten se hieno hetki, kun jättiläinen ajaa ihan läheltä ohi ja sen huokaus tuntuu kasvoilla. Huokauksessa on muisto Pasilan ratapihalta, Halikon viljapelloilta ja Piikkiön metsistä.

Vanhasta muistista toistan ne sanat, jotka aina sanoin tässä tilanteessa lapsille, kun he olivat pieniä: olipa meillä hyvä tuuri, kun satuimme näkemään Junan. Rattaista katsottiin takaisin suurin silmin, tutti putosi suusta.

Varissuolla rakastan eniten Junaa. Se menee ensin, ja kaikki muu pysähtyy. Se on iso pomo, vastaansanomaton imperatiivi. Mutta jos katsoo meidän talon ylimmästä kerroksesta, se näyttää tarkalta pienoismallilta maisemaansa aseteltuna.

Juna on varissuolaisille muistutus siitä, että täältä pääsee helposti pois. Kun sen tietää, ei välttämättä tarvitsekaan lähteä. Monet juuttuvat iäkseen. Ja sitten on niitä, joille Junasta tulee lopullinen ratkaisu ylitsepääsemättömiltä tuntuviin ongelmiin. Tasoristeysonnettomuus vaati hengen, kirjoitetaan silloin tällöin poliisin tilannehuoneessa. Juna jatkaa matkaansa, ja liikenne kiertää pari tuntia toista kautta. Varissuo suree hetken, mutta ei tuomitse.

Risteys on vaarallinen. Se muistetaan valtuustossa silloin tällöin mutta asia siirretään tärkeysjärjestyksessä kiireellisempien projektien perään. Vilkkaasti liikennöity tasoristeys suuren asuinalueen vieressä on menneisyyden kummajainen, mutta monet varissuolaiset ovat nähneet pahempaakin.

Sitä paitsi keskusta laajenee, ja jonakin päivänä Juna pysähtyy tässäkin. Iltakävelyllä kaavailen aseman paikkaa.

- Duha -

Yksi tarina Varissuolta

Olen kadottanut itseni Pelttarinkadulla. Ja löytänyt uudelleen Valpuri Innamaan kadulla.

Pelttarinkatu tapahtui 1990-luvun puolessavälissä. Silloin annoin päätösvallan omasta elämästäni toisen käsiin. Tein sen melko iloisin mielin, koska sylissäni keikkui kaksi pikkupoikaa ja kolmas oli tulossa. Siinä tilassa on helppoa uskoa, että kaikki järjestyy. Menköön valo ja happikin, ajattelin, ja kuljin sen jälkeen kymmenen vuotta kasvot peitettyinä. Murheet jäivät piiloon mustan hunnun alle, ja jos itkinkin, kukaan ei sitä tiennyt.

Lähtö Varissuolta tapahtui aurinkoisena kevätiltana. Tuore vauva keikkui vaunuissa ja huonekasvit vaunujen tavarakorissa, kun harpoin läpi viljelypalstojen, yli radan Vaalaan, rivitaloasukkaaksi. Päivään sisältyi huolta mutta myös toivoa. Seuraavina vuosina kävin Varissuolla vain äitiysneuvolan tarkastuksissa, hiipien puolisalaa Majanummen oikopolkujen kautta.

Helsingin junat kulkivat omassa aikataulussaan, piirsivät Varissuon ja Vaalan rajan.

Joku toiveista toteutui, useimmat eivät. Palasin Varissuolle vuosia myöhemmin, ensin töihin Yhdessä-yhdistykseen, sitten asumaan Valpuri Innamaan kadulle. Sydämeni oli särkynyt, mutta olin pakottanut sen jatkamaan lyömistä, kursinut arjen kasaan. Pyöräillessä olin oppinut, että jos et ota ylämäkeä haltuun, mäki ottaa sinut. 

Sen verran kova oli oppi, että nykyisin aikani on kallista enkä enää kuuntele turhia puheita.

Tutkijat ovat arvelleet, että Varissuon asukkaiden suhteellinen onnellisuus johtuu kahdesta tekijästä: yhteisöllisyydestä ja vertaisuudesta. Sain ne molemmat: yhteisön työni kautta, vertaisuuden siitä tietoisuudesta, että minun ei tarvitse kadehtia ketään eikä kenenkään minua. Muutkin mokaa.

- Duha -