Olen kadottanut itseni Pelttarinkadulla. Ja löytänyt
uudelleen Valpuri Innamaan kadulla.
Pelttarinkatu tapahtui 1990-luvun puolessavälissä. Silloin
annoin päätösvallan omasta elämästäni toisen käsiin. Tein sen melko iloisin
mielin, koska sylissäni keikkui kaksi pikkupoikaa ja kolmas oli tulossa. Siinä
tilassa on helppoa uskoa, että kaikki järjestyy. Menköön valo ja happikin, ajattelin,
ja kuljin sen jälkeen kymmenen vuotta kasvot peitettyinä. Murheet jäivät
piiloon mustan hunnun alle, ja jos itkinkin, kukaan ei sitä tiennyt.
Lähtö Varissuolta tapahtui aurinkoisena kevätiltana. Tuore vauva
keikkui vaunuissa ja huonekasvit vaunujen tavarakorissa, kun harpoin läpi
viljelypalstojen, yli radan Vaalaan, rivitaloasukkaaksi. Päivään sisältyi
huolta mutta myös toivoa. Seuraavina vuosina kävin Varissuolla vain äitiysneuvolan
tarkastuksissa, hiipien puolisalaa Majanummen oikopolkujen kautta.
Helsingin junat kulkivat omassa aikataulussaan, piirsivät
Varissuon ja Vaalan rajan.
Joku toiveista toteutui, useimmat eivät. Palasin Varissuolle
vuosia myöhemmin, ensin töihin Yhdessä-yhdistykseen, sitten asumaan Valpuri
Innamaan kadulle. Sydämeni oli särkynyt, mutta olin pakottanut sen jatkamaan
lyömistä, kursinut arjen kasaan. Pyöräillessä olin oppinut, että jos et ota ylämäkeä
haltuun, mäki ottaa sinut.
Sen verran kova oli oppi, että nykyisin aikani on kallista
enkä enää kuuntele turhia puheita.
Tutkijat ovat arvelleet, että Varissuon asukkaiden
suhteellinen onnellisuus johtuu kahdesta tekijästä: yhteisöllisyydestä ja
vertaisuudesta. Sain ne molemmat: yhteisön työni kautta, vertaisuuden siitä
tietoisuudesta, että minun ei tarvitse kadehtia ketään eikä kenenkään minua.
Muutkin mokaa.
- Duha -
- Duha -
Duha, koskettava ja rehellinen kirjoitus. Kiitos tämän jakamisesta.
VastaaPoista