Vuosilukua
en todellakaan muista, mutta olen asunut täällä melkein 30
vuotta.
Kun toinen mieheni kuoli ja jäin leskeksi, niin
silloin minä olen ensimmäistä kertaa muuttanut tänne Varissuolle.
Ystäväni luokse, koska ystäväni sanoi, jotta nyt loppu sun
eläminen siinä murjussa. Noo siinä murjussa ei ollut WC:tä,
suihkua, saatika, että sinne olisi tullut tarpeeksi lämmintä
vettä.
Hän asui yksin, ja oli viikot töissä, ja oli vain
tyytyväinen, kun joku viikolla asui asunnossa. Ja minä olin
onnellinen, kun oli suihkut, ja WC:t, ja lämmintä vettä tuli ihan
riittävästi.
Huolehdin meidän pyykeistä, huoneiston puhtaudesta,
sekä kaikesta muusta. Tuohon aikaan en kumma kyllä ollunna töissä.
Minulla oli kuitenkin koko ajan oman asunnon haku
päällä, koska minusta oli kuitenkin turhauttavaa asua ikäänkuin
muiden nurkissa. Halusin oman asunnon, jonka saisin sisustaa miten
halusin. Niin oli minulla vielä sieltä vanhasta mörskästä tuotu
pikkuinen kissakin mukana. Halusin tietty sillekkin oman kotosen.
Ja vihdoin koitti se onnen päivä, kun TVT:ltä tuli
ilmoitus, että nyt olisi kaksio vapaana. Voisin hakea avaimet, ja
käydä katsomassa siellä, haluaisinko muuttaa sinne. Näin tein, ja
voi miten minä olin todella iloinen nähdessäni ja kasellessani
sitä kaksiota. Ajattelin, jotta enempää en odota, tähän minä
haluan muuttaa. Ja niin sitten pikku kisun kanssa muutettiin ihka
omaan kotiin.
Pikkuhiljaa alettiin sisustaa omaa kotosta. Ja ei siinä
kauaan mennyt, kun meillä oli toimiva keittiö, olohuone, sekä
makuuhuone. Olin niin onnellinen kun olin vihdoin ja viimein saanut
ihan oman kodin.
Sitten alkoi pikkuhiljaa ympäristön tarkastus. Voi
miten paljon täältä löytyi luontoa. Oli vallan ihanaa kun oli
metsää jossa saattoi patikoida mielin määrin. Silloin en ollut
todella vielä tietoinen, että tästä Varissuosta tulee minulle
loppuikäinen koti. Jotenkin se oli vielä tietenkin minulle vieras,
mutta pikkuhiljaa, kun tein retkiä Itäkeskukseen ja
kävelin metsissä, paikka alkoi tuntua kovasti kotoisalta.
Kaikki palvelut olivat lähellä. Oli pankkia, postia,
apteekki, sekä kauppoja. Ajattelin, ettei minun niin kovin usein
tarvitse lähtiä turhaan kaupunkiin, erilaisten ruoka- sun muiden
tavaroiden perässä. Tokihan minä kaupungissakin kävin. Ihan jo
sen takia, että kävin Työvoimatoimistossa, sillä halusin
itselleni työpaikan. Ei ollut mukavaa olla vaan tekemättä yhtään
mitään. Minä en oikein ollut tottunut semmoiseen
olemattomuuteen.Yritin päästä siivoojaksikin, mutta olin kuulemma
liika koulutettu siivojan hommiin. Lopulta tärppäsi, pääsin
yhteen toimistoon, joka on hiukan sivussa keskustasta. Olin
työpaikasta niin iloinen ja onnellinen, että syötiin kisun kanssa
oikeen kermakakkua. Kisu ainakin nautti siitä, ja minun pojatkin
tulivat, kun ilmoitin heille, että äiti sai töitä ja olis kaakun
paikka. Eipä aikaakaan, kun pojat jo tulla viilettivät paikalle.
Olin varannut heitä varten limsaa, kun he eivät silloin vielä niin
kovin kaffeesta tykänneet. Pojatkin olivat onnellisia minun uudesta
työstäni, ja sanoin, että nyt tulevat saamaan pientä
viikkorahaakin. Ja niinpä he uskoosti kerran viikossa kävivät
minun ja kisun luona. Olivat yötä, sillä tiesivät, että olin
aina heille myöskin ruuan laittanut. Olivat mielellään minun
kanssani sillä eivät välittäneet juurikaan isästään.
Vaikka ihan hyvä isä heillä oli, mutta kun otti vähän
hapanta perjantaisin, niin eivät lapset jaksaneet semmosta katella.
Ja ymmärsin hyvin heitä. Lopulta he melkein jo asuivat kanssani,
minä tietty kovasti onnellinen. Hyvin me kaikki mahduttiin siihen
asuntoon, sillä sopu sijaa antaa.
Kristiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti